Hieman yli vuosi sitten suuntasimme Hellin kanssa Malmille agilitykurssille. Tiesin käsissäni olevan oikea the agilitykoira, pieni musta sähikäinen, joka ei pienestä hätkähdellyt ja vauhtia sillä tuntui riittävän ihan liikaa muutenkin. Aloitimme agilityn Heli Kallioniemen hellässä huomassa. Jo ensimmäisellä kerralla pieni mustilainen juoksi putkeen (tajuamatta edes, että juoksi jonkun läpi) ja silloin tiesin, että tästä koirasta tulee jotain. Ihan varmasti.
Koska hurjapää oli niin hurja, että mursi varpaansa tiiliskiven kanssa marraskuun alussa/lokakuun lopussa (kuka näitä muistaa), jouduimme pitämään useamman kuukauden agilitytauon. Jälleen kevät-talvella pääsimme lempiohjaajamme Helin koulutuksiin. Vaikka ohjaaja (ylläri) oli sekaisin kuin seinäkello, niin pystyimme suorittamaan haastaviakin ratapätkiä Hellin kanssa ilman rimoja. Helli oli vauhdikas ja helposti kuumuva, mutta koin sen tässä vaiheessa vain ja ainoastaan positiivisena asiana. Sain tytön kuitenkin ohjattua haluamilleni esteille ja agilitytreeneistä lähdettiin kotiin hymyssä suin.
Olkapääleikkaukseni vuoksi Heli sai ohjata pikku-Helliä parilla kerralla treeneissä. Olin haljeta ylpeydestä, niin hienosti team H&H selvisi radoista, vaikka ohjaajana toimikin joku muu kuin oma mamma. Itseasiassa huomasin ratojen sujuvan Helin kanssa paremmin. Heli ei hapuillut vaan oli täysin määrätietoinen ja napakka Hellin kanssa. Sain oikean näpäytyksen, että miten minun oikeasti pitäisi toimia tuon koiran kanssa. Harmi, että olkapää oli tosiaan tiukassa paketissa ja valitettavasti kun agilitymme jatkui heinäkuussa, nuo opit olivat jo kerenneet unohtua ihan täysin.
Kesän agilityt menivät miten menivät. Helli oli villi ja vapaa, ainakin omasta mielestään. Tein sen kanssa pari mittavaa virhettä, mitkä näkyvät myös tämän päivän treeneissä. Olisinpa tehnyt toisin on valitettavasti ollut päällinmäisin ajatukseni viimeisen parin kuukauden ajalta. Noh, mennyt on mennyttä, tulevaisuudessa tiedän mitä en saa tehdä tuon koiran kanssa. Teimme kesän agilitykurssilla (eri ohjaajan kanssa) hieman helpompia ratoja, kuin mihin Helli ja minä olimme tottuneet. Valitettavasti päällinmäisin fiilis treeneistä lähtiessä oli tunne epäonnistumisesta. Kuuma-Kaisa saattoi tarttua silmittömästi housujeni puntteihin ja roikkua niissä tyytyväisenä kielloista huolimatta. Tässä vaiheessa aloin olemaan itse kovin epävarma ja varmistelemaan koiraani ihan liikaa. Toinen mittava virhe, mikä olisi pitänyt jättää tekemättä, ehdottomasti. Helli ei voi sietää tekemiäni virheitä, heti kun sellainen sattuu, saan kirjaimellisesti raivokkaat haukut. Vääränlainen ohjaustyylikin ärsyttää Helliä. Jonkun toisen koiran kanssa ohjaukseni menisi nappiin, mutta Hellin kanssa ei.
Nopeus. Nopeus on asia, mitä jaksan aina ihmetellä. Kääntäessäni pään sekunniksi toiseen suuntaan, on koira jo suorittanutkin yllättävän monta estettä. Sitten iskee paniikki ja sitten taas ohjataan päin helvettiä. Sen lisäksi, että olen hidas kuin kilpikonna, olen palkannut koiraani väärin. Se juoksee aina selän taakse. Kun ei tule palkkaa, niin sitten raivostuttaa. Syytän mielessäni tietenkin koiraa ensimmäisenä no kun ei se osaa, se on liian nopea häslä. Todellisuus on jotain toista. Koira tekee niin kuin sille on opetettu. Minä teen päin helvettiä. Kaikki Helin opettamat kikat on kaivettava jälleen esille aivojen syövereistä.
Syksyn agilitykurssi meni miten meni. Lähinnä jälleen alkeita opetellessa. Helli kyllä osaisi, mutta koska olen tehnyt sen kanssa liian monta virhettä, se ei tiedä tekevänsä väärin. Viimeisimmällä kerralla saimme sen suorittamaan pienen radanpätkän. Olihan siinä vääntöä ja kääntöä, mutta onnistumisen tunne oli huikea. Tiesin, että mitä alan työstämään tytön kanssa ja mitkä pienet liikkeeni pilaavat suorituksemme. Intoa täynnä odottelinkin jo seuraavia treenejä (ekaa kertaa kuukausiin!), mutta sitten ne alkoivat. Ne pirun juoksut :D. Just niin mun tuuria.
Joulukuussa suuntaamme muutamille workshopeille. Lisäksi olisi tarkoitus ottaa muutama yksityistunti Heliltä. Tammikuussa jatkuu agilitykurssi. Tavoitteena on saada minut kartalle. Koirassa, kun ei mitään vikaa oikeasti ole.
Olen epäpätevä kommentoimaan yhtään mitään, mutta olet mielestäni aika ankara itsellesi Anni. Ole armollisempi itseäsi kohtaan. Tunnistan kyllä itsenikin tuosta tekstistä, joten tämä kommenttini osuu myös omaan nilkkaan ;) Meillä on Tituksen kanssa vähän samankaltainen ongelma. Titus käy niin kuumana radan laidalla, enkä saa siihen oikein kontaktia, vaikka sitä on harjoiteltu tokossakin. Mutta kun vauhtiin päästään, herra menee sellaista kyytiä, etten perässä pysy. Aina en ehdi seuraavalle esteelle ajoissa tai sählään muuten, unohdan sanoa käskyn tai sanon sen liian myöhään, mutta loistavan radanlukutaitonsa ansiosta Titus osaa päätellä, minne pitää mennä. Koira silminnähden nauttii agilityhallilla olosta, joten minun on vain pakko opiskella ja harjoiteltava asioita lisää, jotta edistymme lajissa. Helin yksityisopetukseen olisi ihana päästä, jos vain sellainen joskus järjestyisi. Onneksi pääsimme tammikuun jatkokursille. Sitä odotellessa, mukavaa joulun aikaa sinulle ja prinsessoillesi!
VastaaPoista