Tätä minä tarvitsin. Tunnelmia messarista

Taikan ja Iinan ja Pennin oikealla oleva kuva Sirpa Saari.

Huh! Messariviikonloppu oli täynnä tohinaa (+väsymystä), mutta ennen kaikkea hyvää seuraa, naurua ja onnenkyyneleitä.

Perjantain skippasimme kokonaan välistä, mikä oli hyvä päätös. Kolme näyttelypäivää olisi ollut meille kolmelle naiselle ihan liikaa. Siispä töiden jälkeen suuntasin kohti Tikkurilan juna-asemaa hakemaan ihanat hehkeät naiset volkkarin kyytiin suuntana Vantaan residenssi ;). Saimme viikonlopuksi vieraaksemme oikein spesiaalitytöt Katjan ja kasvattimme Taikan (FI AVA Astanjan Magicgirl). Toiset spesiaalit olivat jo residenssissämme tutut Iina ja sheltit Urho ja Inga. Eihän siitä aikaisesta nukkumisesta mitään tullut, kun naurua piisasi yömyöhään asti ;).

Lauantaina shelttikehällä riitti tohinaa. Olimme ilmoittaneet kaksi shelttiä rouva Heikkinen-Lehkoselle. Vitsailin hieman Pennin neljän vuoden takaisen tuloksen uusiutumisesta, mutta viimeistään silloin kun näin listan valioluokan nartuista olin vetänyt haaveet vessasta alas. Taso oli erittäin kova ja luettelo oli täynnä hienoja shetlantilaisia.

Ensimmäisenä porukastamme kehään tepasteli Taika, mikä esiintyi oikein reippaasti 1,5 vuoden tauon jälkeen. Rouva tuomari tykkäsi agilitytykistämme ja kehäsihteeri heilauttikin Taikalle punaista lappua. Kilpailuluokassa neiti Taika oli hienosti AVK2 kera SA:n! Messarista siis plakkariin oikein upea tulos, mistä saamme olla iloisia (taisi joku vähän kehän reunalla tirauttaakkin ;)).

Valioluokka oli täynnä upeita narttuja, joten kun Pennin kohdalla heilahti punainen lappu, niin oli odotukset ylitetty. Kilpailuluokasta pääsimme pois aika nopeasti, mikä oli ihan arvattavissa. Kuten minä vitsailinkin kehän jälkeen, että nainen saa muuttaa mieltään, jos tahtoo. Pennin arvostelu oli nimittäin hieman eri kaliiberia kuin muutama vuosi sitten:

Hyvät mittasuhteet ja oikea koko. Hieman kevyt kuono ja pyöreä kallo.  Isot korvat. Erinomainen ryhti ja ylälinja. Hyvä lapakulmaus ja täyteläinen eturinta. Erinomaiset takakulmaukset. Vetävä askel. Pari välihammasta puuttuu. Hyvässä karvassa. Puhdas väri.

Ihan oli kuitenkin meidän näköinen arvostelu. Penni on koira, mistä joko tykätään tai sitten ei. Lauantaina näin. Mutta olin onnellinen, kun JOKU viitsi ensimmäistä kertaa Pennin elämässä kurkata ihan kunnolla sinne suuhun. Sieltähän ne pari välihammasta on aina puuttuneet :).

Kateellisena katsottiin tyttö(nais)porukalla viereisen bernikehän kannustushuutoja ja toisten aitoa iloa menestymisestä. Siispä otettiin ihan tehtäväksemme taputtaa oikein kunnolla menestyneille koirille. Harmillisesti mukaan ei lähtenyt hirveästi porukkaa, mutta kannustus messarissa oli kuitenkin parempaa kuin koskaan ennen. Minä olin erittäin vilpittömästi iloinen muiden koirien menestyksestä, onnittelut siis kaikille tittelin napanneille, sertin saaneille ja muutenkin tuloksiinsa tyytyväisille!

Sunnuntai koitti ja sanotaanko, että sänky kello 6.30 aamulla tuntui paremmalta vaihtoehdolta kuin messukeskuksen kylmä tila. Rankka päivä vaati lauantaina veronsa, mutta urhollisesti lähdimme neljän shetlanninlammaskoiran kanssa kohti messukeskusta. Onneksi kehä oli sama kuin lauantaina, joten suunnistamiseen ei kulunut turhaa aikaa. Tuomarina täysin tuntematon (mutta kuulopuheiden mukaan tiukka) Johan Wulteputte.

Ensimmäisenä kehään iloisesti (<3) tepasteli juuri sunnuntaina 7kk täyttänyt merlepoikamme Urho. Urho esiintyi aivan ihanasti ja sanotaanko, että minä siinä kehän laidalla taisin vähän onnenkyyneleitä tirauttaa. Valitettavasti tuomarin mielestä Urhosen liikkeet olivat vielä pentumaiset (hmmm :D), mutta arvostelu oli todella hieno. Tuloksena PEK2 :).

Kaksi ihanaa :). Urho 7kk ja Iina fiilistelemässä kehällä. Kuva: Satu Tuominen

(Arvostelussa valitettavasti pari epäselvää kohtaa, laitan sen heti, kun saan ne selville.)

Uroksissa näkyi tuttu ihana Pennin Chili-poika. Chili oli hienosti AVO ERI1 SA VA-SERT. Petri esitti sen todella hienosti ja poika todella oli edukseen kehässä. Lämmitti mieltäni oikein kovasti :).

Seuraavaksi kehään asteli meidän junnutyttö neiti Helli. Odotukset eivät olleet todellakaan kovin korkeat, Hellillä oli jälleen vaihde kuusi silmässä ja vauhtia riitti. Onneksi sentään yksilöarvostelussa muisti neitonen hengähtää, mutta anteeni pojotti vähän ylempänä kuin olisin toivonut ;). Noh, tulisielu ja agilitykoira, minkäs sille mahtaa. Yllätyksekseni tiukalta sedältä heilahti punainen lappu ja hymy valtasi handlerin kasvot. Odotukset jälleen ylitetty. Suuresta luokasta (olikohan meitä viitisentoista) Helli yllätti ja sijoittui neljänneksi. Hyvä me. Tulos siis JUN ERI4. Arvostelu oli seuraavanlainen:

Erinomainen pää. Erinomainen korvien asento ja taitos. Erinomaiset hampaat ja leuka. Hieman pyöreät silmät. Erinomaiset kulmaukset. Erinomainen ylälinja. Hieman löysyyttä olkapäissä. Erittäin  hyvä draivi.

Helli pöydällä. Kuva: Satu Tuominen

Avoimeen luokkaan porukastamme tepasteli Taika. Valitettavasti Taika oli vain erittäin hyvä (ellei täydellinen), mutta kuitenkin tulokseen olimme tyytyväisiä. Arvostelua ei valitettavasti löydy minulta, mutta muuten koira oli erinomainen paitsi turkki oli hieman liian pehmeä tarkalle turkkituomarille ja olkapäissä oli löysyyttä.

Ennen valioluokkaa olin maalannut jo komeat pirut seinille ja todennut monta kertaa, että nyt napsahtaa muuten meille EH. Valioluokan urosten arvostelua katsoessa täytyi todeta, että kyllä tämä herra uskalsi sinistä heilauttaa myös valioille. Mentiin sitten kehään ihan vaan tököttämään ilman pienintäkään jännitystä tai odotusta menestyksestä (pessimisti ei muuten pety!). Erinomaisia kauniita valiotyttöjä oli luokassa taas todella paljon.

Penni esiintyi aivan ihanasti (kuten lauantainakin) ja sain olla tyytyväinen meidän menoon. Kun ERI-lappunen vilahti olin todella iloinen jälleen. Kilpailuluokassa tajusin, että pirulainen onpas meitä karsiutunut jo melkoinen määrä pois, joten eristä sai olla jo iloinen. Kun meidät osoitettiin jatkoon olin hieman hämmästynyt. Meidät osoitettiin sitten lopulta tiukan kamppailun jälkeen kakkosiksi ja saatiin vielä menolippu pn-kehään! Aivan upeaa!

Pn-kehässä ei ollut tungosta, mutta porukkaa kuitenkin ihan mukavasti. Yhtäkkiä huomasinkin olevani top4 joukossa ja parin kierroksen jälkeen meidät osoitettiin Pennin kanssa pn2 paikalle!!! Ja silloin taisi silmäkulmassa kimaltaa kyynel. Vitsit meidän Penniä! Ensimmäisen ollessa jo kansainvälinen muotovalio vahvistuu VARA-CACIBimme ihan oikeaksi CACIBiksi! Sunnuntain tulosrimpsu on siis Pennin kohdalla VAL ERI2 SA PN2 CACIB! Ja messarista vielä. Huh, on mulla sitten nätti neiti. Tässä vielä prinsessan arvostelu:

Erinomainen pää ja korvien sijainti. Tarpeeksi taitosta (korvissa ;D). Erinomainen purenta. Erinomaiset kulmaukset, ylälinja ja rintakehän syvyys. Liikkuu hieman ahtaasti takaa. Erinomainen draivi.

Tunnelmia Voittajasta. Kuva: Satu Tuominen

 

Kyllä täytyy sanoa, että sunnuntain menestys oli meille epäonnisille ihan tarpeellinen. Vuosi on ollut enemmän tai vähemmän kauhea, mutta hyvä seura, parhaat jutut, itku, nauru ja LMAO oli aika hyvä piristysruiske ;).

Mitä minä muuta opin viikonlopusta.
Menestys maistuu, mutta muiden menestyksestä pitää iloita. Näyttelymenestys riippuu tuomarin mielipiteestä. Shetlanninlammaskoirapiireistä löytyy vielä aivan ihania ja sydämellisiä ihmisiä. Kateus ei ole näyttelyiden väärti. Kuulun agilitykentille. Kannattaa nauraa niin, että ei saa henkeä -se tekee hyvää (suosittelen). Rentoudu. Pidä kiinni omasta itsestäsi, omista mielipiteistäsi, tärkeistä ihmisistä ja ennenkaikkea ei se elämä ole niin pirun vakavaa aina! Muista huumori!

Kiitos kaikille ihanille seurasta! Katja, Iina, Mia, Jemina, Merja, Hanne, Marleena ja kaikki muutkin meitä tsempanneet ja kannustaneet <3.  Lisäksi vielä kerran suuret onnittelut menestyneille ja tuloksiinsa tyytyväisille. Messari oli täynnä UPEITA koiria!

Read More

Hyppy, hyppy, putk... se meni jo

Teksti sisältää avautumisen rakkaasta nelijalkaisesta hurjapäästäni. Tunnemme hänet myös nimellä pikkumusta eli Helli.

Hieman yli vuosi sitten suuntasimme Hellin kanssa Malmille agilitykurssille. Tiesin käsissäni olevan oikea the agilitykoira, pieni musta sähikäinen, joka ei pienestä hätkähdellyt ja vauhtia sillä tuntui riittävän ihan liikaa muutenkin. Aloitimme agilityn Heli Kallioniemen hellässä huomassa. Jo ensimmäisellä kerralla pieni mustilainen juoksi putkeen (tajuamatta edes, että juoksi jonkun läpi) ja silloin tiesin, että tästä koirasta tulee jotain. Ihan varmasti.

Koska hurjapää oli niin hurja, että mursi varpaansa tiiliskiven kanssa marraskuun alussa/lokakuun lopussa (kuka näitä muistaa), jouduimme pitämään useamman kuukauden agilitytauon. Jälleen kevät-talvella pääsimme lempiohjaajamme Helin koulutuksiin. Vaikka ohjaaja (ylläri) oli sekaisin kuin seinäkello, niin pystyimme suorittamaan haastaviakin ratapätkiä Hellin kanssa ilman rimoja. Helli oli vauhdikas ja helposti kuumuva, mutta koin sen tässä vaiheessa vain ja ainoastaan positiivisena asiana. Sain tytön kuitenkin ohjattua haluamilleni esteille ja agilitytreeneistä lähdettiin kotiin hymyssä suin.

Olkapääleikkaukseni vuoksi Heli sai ohjata pikku-Helliä parilla kerralla treeneissä. Olin haljeta ylpeydestä, niin hienosti team H&H selvisi radoista, vaikka ohjaajana toimikin joku muu kuin oma mamma. Itseasiassa huomasin ratojen sujuvan Helin kanssa paremmin. Heli ei hapuillut vaan oli täysin määrätietoinen ja napakka Hellin kanssa. Sain oikean näpäytyksen, että miten minun oikeasti pitäisi toimia tuon koiran kanssa. Harmi, että olkapää oli tosiaan tiukassa paketissa ja valitettavasti kun agilitymme jatkui heinäkuussa, nuo opit olivat jo kerenneet unohtua ihan täysin.

Kesän agilityt menivät miten menivät. Helli oli villi ja vapaa, ainakin omasta mielestään. Tein sen kanssa pari mittavaa virhettä, mitkä näkyvät myös tämän päivän treeneissä. Olisinpa tehnyt toisin on valitettavasti ollut päällinmäisin ajatukseni viimeisen parin kuukauden ajalta. Noh, mennyt on mennyttä, tulevaisuudessa tiedän mitä en saa tehdä tuon koiran kanssa. Teimme kesän agilitykurssilla (eri ohjaajan kanssa) hieman helpompia ratoja, kuin mihin Helli ja minä olimme tottuneet. Valitettavasti päällinmäisin fiilis treeneistä lähtiessä oli tunne epäonnistumisesta. Kuuma-Kaisa saattoi tarttua silmittömästi housujeni puntteihin ja roikkua niissä tyytyväisenä kielloista huolimatta. Tässä vaiheessa aloin olemaan itse kovin epävarma ja varmistelemaan koiraani ihan liikaa. Toinen mittava virhe, mikä olisi pitänyt jättää tekemättä, ehdottomasti. Helli ei voi sietää tekemiäni virheitä, heti kun sellainen sattuu, saan kirjaimellisesti raivokkaat haukut. Vääränlainen ohjaustyylikin ärsyttää Helliä. Jonkun toisen koiran kanssa ohjaukseni menisi nappiin, mutta Hellin kanssa ei.

Nopeus. Nopeus on asia, mitä jaksan aina ihmetellä. Kääntäessäni pään sekunniksi toiseen suuntaan, on koira jo suorittanutkin yllättävän monta estettä. Sitten iskee paniikki ja sitten taas ohjataan päin helvettiä. Sen lisäksi, että olen hidas kuin kilpikonna, olen palkannut koiraani väärin. Se juoksee aina selän taakse. Kun ei tule palkkaa, niin sitten raivostuttaa. Syytän mielessäni tietenkin koiraa ensimmäisenä no kun ei se osaa, se on liian nopea häslä. Todellisuus on jotain toista. Koira tekee niin kuin sille on opetettu. Minä teen päin helvettiä. Kaikki Helin opettamat kikat on kaivettava jälleen esille aivojen syövereistä.

Syksyn agilitykurssi meni miten meni. Lähinnä jälleen alkeita opetellessa. Helli kyllä osaisi, mutta koska olen tehnyt sen kanssa liian monta virhettä, se ei tiedä tekevänsä väärin. Viimeisimmällä kerralla saimme sen suorittamaan pienen radanpätkän. Olihan siinä vääntöä ja kääntöä, mutta onnistumisen tunne oli huikea. Tiesin, että mitä alan työstämään tytön kanssa ja mitkä pienet liikkeeni pilaavat suorituksemme. Intoa täynnä odottelinkin jo seuraavia treenejä (ekaa kertaa kuukausiin!), mutta sitten ne alkoivat. Ne pirun juoksut :D. Just niin mun tuuria.

Joulukuussa suuntaamme muutamille workshopeille. Lisäksi olisi tarkoitus ottaa muutama yksityistunti Heliltä. Tammikuussa jatkuu agilitykurssi. Tavoitteena on saada minut kartalle. Koirassa, kun ei mitään vikaa oikeasti ole.

Read More