En ole kasvattaja. Tai olen kennelliiton mukaan, mutta en tunne oloani sellaiseksi.
Huom! Pentujen kuvat ovat kuvituskuvia!
Kaikki alkoi jo pienenä tyttönä. Rakastuin shetlanninlammaskoiriin. 2003 perheellemme syntyi ensimmäinen pentue. 2009 seuraava virallinen pentue Astanjan-nimiin. Melkein kaksi vuotta myöhemmin seuraava pentue.Seuraavaksi ajatukseni suuntautuivat Penniin. Kahdesti olin sitä kokemattomana käynyt astuttamassa, mutta eihän siitä mitään tullut. Koira oli äkäinen, minä hermostunut, ei varmaan muuta tarvitse sanoa. Penni oli sijoituskoira, joten vuonna 2011 se suuntasi Lahteen ja synnytti viisi ihanaa shetlanninlammaskoiraa, astutukset ja synnytykset sujuivat täysin ongelmitta. Kaikki meni nappiin, joten uskalsin ajatella, että ehkä parin vuoden päästä voisin astuttaa Pennin itsekin, nyt se varmasti onnistuisi.
Vaan muutin sitten Vantaalle. Siirsin pentuetta jatkuvasti. Ei löytynyt
hyviä uroksia, asumistilanne oli huono, aikaa ei ollut. Talvella
kuulin, että joudun suureen leikkaukseen. Sovimme kuitenkin, että Penni
astutetaan tästä juoksusta, kaikki hoituisi siskoni ja perheeni luona
Oulussa. Uros löydettiin, mutta loppuen lopuksi käytimme saman talouden
toista urosta, (joka oli jo valmiiksi harkittu Pennille) koska Penni ei
ollut aivan samaa mieltä nuoresta uroksesta. Yhtä hyvä vaihtoehto oli
toinenkin uros, hienoja luustotuloksia jälkeläisillä ja luonne hieno.
Astutus sujui todella hienosti ja alussa Pennin vatsa kasvoi, mutta tiineyden loppuajasta olimme huomaavinamme, että vatsan kasvu olisi hidastunut. Ei ajateltu asiaa tarkemmin.
Samaan aikaan kasvattimme Taika odotti pentuja. Neljää ihanaa shelttiä, Taikalandian ensimmäistä pentuetta. Eräänä päivänä kuulin musertavia uutisia; kaikki Taikan pennut olivat syntyneet kuolleena, yksi keisarinleikattu. Järkevänä ihmisenä Katja lähetti yhden pennun Eviraan tutkittavaksi, miten vielä hetki aikaisemmin tiitterästi vatsassa liikkuvat pennut kuolivatkin aivan yllättäen?
En tiedä miksi, mutta jokin sisälläni sai aikaan huolen. Ajattelin Penniä. Ne olivat Taikan kanssa useamman päivän samassa tilassa, entä jos Penni tartutti Taikalle jonkun taudin? Tai toisinpäin? Työnsin ajatukset syrjään, kunnes siskoni soitti minulle eräs päivä ja kertoi, että Penni petailee ja läähättelee todella paljon. Vuorokausia tässä vaiheessa oli ehkä 53 tai 54. Otin lennon Ouluun seuraavaksi päiväksi ja suuntasimme tiineysrtgkuviin. Katsoin Pennin rtgkuvaa ja en nähnyt juurikaan mitään. Sitten eläinlääkäri kertoi, että rangat ovat hieman hailakoita kuvassa, oletettavasti Pennillä oli ulostetta edessä sen verran paljon, että pentuja ei näkynyt juurikaan. Sen jälkeen eläinlääkäri tutki Pennin ja huomasi, että emättimestä tulee vihreää vuotoa. Sanoi vaan, että teillä varmaan synnytelläänkin ensi yönä. Lähdimme kotiin valmistautumaan. Mistään hälyttävästä eläinlääkäri ei meille sanonut.
Ei tapahtunut mitään. Tunnit kuluivat hitaasti ja piinaavasti. Soitin eläinlääkäriin seuraavana päivänä, että ei täällä mitään tapahdu. Lähdettiin käymään asemalla uudestaan ja Pennistä otettiin ultraääni, kurkattiin onko pennuilla kaikki hyvin. Kaksi sykettä löytyi stetareilla "all good" sanoi eläinlääkäri "odotelkaa rauhassa!". Katsoin koiraani ja tiesin, että kaikki ei ole hyvin. Pennin silmistä näki kaiken. Se oli kipeä. Eläinlääkäri ei tuntunut minua uskovan. mutta lupasi soittaa minulle seuraavana päivänä. että onko mitään tapahtunut.
Soitto tuli, kerroin, että kaikki on samanlailla kuin aikaisemmin. Edelleen eläinlääkäri sanoi, että odotellaan rauhassa, varmasti kaikki on hyvin, jos koiralla ei ole polttoja. Tällöin vihertävää vuotoa oli valunut jo kolme päivää. Uskoin eläinlääkäriä. Tyhmä minä. Miksi uskoin ja luotin?
Yöllä Penni läähätti paljon ja näytti todella kipeältä. Soitin eläinlääkäriin heti sen avauduttua ja hoitaja sanoi minulle puhelimessa "seuraava vapaa aika on klo 17 n. 15min aika, tulkaa silloin". Olin tässä vaiheessa korostanut, että hätä meillä on jo suuri, koira näyttää kipeältä. "Millä tavalla näyttää kipeältä", sain vain vastaukseksi, mutta minua ei uskottu, koska koiralla kantoi jalat kuitenkin vielä. Soitin varmasti kaikki yksityiset Oulun asemat läpi, mutta missään meitä ei suostuttu ottamaan vastaan. Sitten päätimme lähteä päivystykseen, jonne meidät otettiin heti hätätapauksena sisään.
Ei mitään pentujen sydämen sykkeitä, edes koko pentuja ei tuntunut löytyvän ultralla. Nieleskelin kyyneleitä, en pentujen takia, vaan pelkäsin niin kovasti, että Penni ei selviä. Se taisteli kivusta huolimatta niin kovasti ja oli niin rauhallinen. Eläinlääkäri kertoi meille, että Penni on vietävä heti hätäsektioon. Hän kysyi minulta, että otetaanko kohtua pois. Sanoin, että otetaan, jos kohtu ei ole kunnossa. Eläinlääkäri lupasi tulla kertomaan meille heti, että selvisikö kumpikaan pennuista ja miten leikkaus etenee.
Minuutit tuntui tunneilta, itkulta ei vältytty. En ole varmaan koskaan tuntenut oloani, niin hirveän onnettomaksi. Syytin itseäni. Miksi uskoin ensimmäistä eläinlääkäriä? Pelkäsin, että Penni kuolee. En olisi koskaan antanut itselleni anteeksi.
Ikuisuuden päästä hoitaja tuli kertomaan, että pennut ovat kuolleet. Sivuutin koko aiheen kokonaan ja huudahdin vain, että onko Penni kunnossa. Penni voi kuulemma hyvin, mutta kohtua ei voitu pelastaa. Koska pennut olivat jo ajat sitten yrittäneet syntyä, niin kohtu oli täyttynyt mädästä ja sitä ei voitu pelastaa. Jos eläinlääkäri olisi jättänyt kohdun, niin olisimme tulleet kuulemma 1-2 päivän päästä uudestaan kiireellä kohdunpoistoon.
Taikan kuolleesta pennusta oli tullut jo vastaus Evirasta. Se oli kuollut koirien herpesvirukseen. Näin kävi myös Pennin pennuille. Olen kuullut useita vastaväitteitä siitä, että en voi tietää pentujen kuolleen herpekseen, koska en lähettänyt kuollutta pentue Eviraan. En lähettänytkään. En musertuneena, itkuisena ja täysin hajalla voinut ajatella mitään muuta kuin Penniä, joka yritti niin kovasti pystyyn kivuista huolimatta. En kuulemma voi olla 100% varma pentujen kuoleman syystä. Ehkä en voikaan, mutta onneksi eläinlääkärin arvio pentujen kuolemasta (kerrottuamme myös kasvattimme tapauksesta, joka oli samassa tilassa kuin Penni) tukee ajatuksiani. Ajatuksiamme. En ole ehkä tarpeeksi hyvä kasvattaja, koska en siinä tilassa voinut ajatella "nenääni" pidemmälle, vaan enkelipennut päätyivät lepäämään jonnekin muualle kuin Eviran pöydälle. Eläinlääkärin mukaan pennut olivat jo "niin hajonneita", että niitä oli todella vaikea tutkia.
Tästä kaikesta on aikaa kohta 1,5 vuotta. En ole vihainen hoitovirheen/arviointivirheen tehneelle ensimmäiselle eläinlääkärille, vaikka tulenkatkuisen sähköpostiviestin hänelle lähetinkin. Olen ehkä hieman katkera. En saa koskaan Astanjan-kennelnimen alle Pennin pentuetta. Se musertaa minut edelleenkin tänä päivänä. Onneksi tieto siitä, että Pennillä on maailmassa neljä kaunista ja tervettä pentua jollain toisella kennelnimellä saa minut kuitenkin iloiseksi. Katkeruus katoaa aina välillä hetkeksi.
Mutta pääasiassa olen maailman onnekkain ja onnellisin ihminen siitä, että tämä ihana sininen unelmieni merle nukkuu tälläkin hetkellä jalkojeni päällä ja välillä nostaa päänsä katsoakseen onko mammalla kaikki hyvin, kun nyyhkytän tätä kirjoitusta kirjoittaessani kuin viimeistä päivää. Muistot sattuu. Kaikesta vaikeasta kuitenkin oppii. En ole enää niin sinisilmäinen kuin ennen. Luotan enemmän omiin vaistoihini. Menen ehkä jopa joidenkin mielestä turhankin herkästä eläinlääkäriin nykyään, en usko yhden mielipidettä, vaan kysyn mielipiteitä muiltakin. En aio olla tyhmä.
Minua pidetään usein kärkkäänä ja vaikeana ihmisenä koira-asioissa. Puolustan koiriani, uskon mielipiteeseeni, mutta en sulkeudu mielipiteeni kanssa, haluan jakaa sen muillekin ja oppia lisää. Jos ja kun kasvatan seuraavan pentueeni, niin olen viisastunut.
Minulla on hienoja shelttejä kotonani. Minulla on tällä hetkellä kuitenkin vain yksi narttu, johon voin laskea kasvattajaurani jatkon. Ehkei kauaa, mutta kuitenkin yksi aikuinen tutkittu narttu. Joka ei sekään ole priimaa. Sekin musersi minut hetkeksi, muistan kennelliiton lausunnon nähdessäni itkeneeni niin paljon. Mutta kuten sanoin, en enää luota vain yhden ihmisen mielipiteeseen, vaan kuvautin Hellin uudestaan. Ja kuten vaistoni kertoikin, asiat eivät olletkaan ollenkaan huonosti. Pystyin huhtikuun uusintakuvauksen jälkeen jälleen ajattelemaan hetken kuin oikea kasvattaja.
Sitä ennen koin koko talven epätoivon hetkiä. Olin jo heittämässä hanskat tiskiin ja lopettamassa koko paskasta haaveilun. Minusta ei tule koskaan kasvattajaa. Annan kennelnimen kokonaan siskoni haltuun, joka kannusti minua ja lohdutti. Koirassani oli kuulemma paljon hyvää. Olin varma, että joku pirun korkeampi voima ei halua, että onnistun. Voima haluaa, että en ota koskaan enää shelttiä, saatika koiraa.
Edelleen mietin mielessäni, että miksi tämän pitää olla niin helvetin vaikeaa? Miksei voi olla helppoa? Tuleeko paskaa tasaisena ryöppynä, vai kasaantuuko sitä vain hetken elämässä päälleni, kunnes kirkastuu jälleen hetkeksi? Tänään uskallan kirjoittaa, että ehkä onneni on kääntymässä? Tämä viikkon on oltava taas hyvä viikko. Viime viikollakin saimme mahtavia uutisia harrastusuraa koskien. Tämä viikko ON hyvä. Minusta TULEE kasvattaja. Minä HERÄÄN uudelleen.
Haluan osoittaa sympatiat teille kaikille muillekin, jotka kamppailette asian kanssa. Tiedän, että minä en todellakaan ole ainoa, jolla on ollut vaikeaa. Tietääköhän tavalliset koiranomistajat kuinka paljon kamppailemme hirveiden tunteiden kanssa? Kuinka paljon itkemme omista menetetyistä enkelipennuista? Kuinka myötäelämme muiden kasvattajien suruissa ja iloissa? Kuinka silmät kostuvat hienoista näyttelytuloksista tai kuinka purskahdamme itkuun kuulessamme hirveitä uutisia?
En ole kasvattaja. Toivon, että joku päivä olen vielä uudestaan sellainen. Toivon, että en koe enää vastaavia vaikeuksia, mutta nahkani on paksumpi kuin koskaan. Kestän enemmän. Kestäkää tekin, jotka olette kokeneet hirveitä asioita. Yhdessä me nousemme.
Ilman rakasta avomiestäni, kasvattajakaveriani (eli siskoani) perhettäni ja ystäviäni en olisi tässä vaiheessa elämääni. En olisi hyväksynyt edellä kirjoitettuja tosiasioita. Te olette minun tukipilareita, tukeni ja turvani. Teidän ansiosta rämmin paksummankin suon läpi. Kiitos. Olette niin tärkeitä.
"Luvanneet on rakastaa,
he täällä toinen toistaan,
vaikka polku pimeyteen,
joskus kuljettaa,
silti vielä loistaa usko tiehen yhteiseen..
Riittäisikö täällä
pettävällä jäällä,
yksi jonka kanssa, ei yksinäinen oo
riittääkö se täällä, pettävällä jäällä?"
