lauantai 24. tammikuuta 2015

Tulin vain kertomaan että...


Eli elossa ollaan, vaikka hetkeen ei ole oltu kuulolla. Työ/harrastuskiireet ovat haitanneet, mutta sen voin sanoa, että tästä uudesta vuodesta on tulossa aika hyvä vuosi :).

Aloitimme Hellin kanssa Border Agility Teamissa treenaamisen syksyllä, joten ehkä olisi luvassa jotain startin tynkää kesällä... Mitään ei vielä luvata, kun tuo Gordon tuossa ylemmässä kuvassa tuntuu olevan turhan oikeassa kohdallani. Yritetään nyt sitten kuitenkin.

Pari mukavaa ja asiapitoista fiilistekstiä olisi tulossa blogiin jossain vaiheessa, kunhan saan niihin loppusilauksen tehtyä. Samoin kertaillaan pian vuotta 2014 ja kurkataan tulevaan vuoteen vähän paremmin. Pysykää kuulolla :)

Terkuin
Anni ja omasta mielestään niin suuret shetlantilaiset

maanantai 8. syyskuuta 2014

Ajatuksia kasvattamisesta

En ole kasvattaja. Tai olen kennelliiton mukaan, mutta en tunne oloani sellaiseksi.

Huom! Pentujen kuvat ovat kuvituskuvia!

Kaikki alkoi jo pienenä tyttönä. Rakastuin shetlanninlammaskoiriin. 2003 perheellemme syntyi ensimmäinen pentue. 2009 seuraava virallinen pentue Astanjan-nimiin. Melkein kaksi vuotta myöhemmin seuraava pentue.Seuraavaksi ajatukseni suuntautuivat Penniin. Kahdesti olin sitä kokemattomana käynyt astuttamassa, mutta eihän siitä mitään tullut. Koira oli äkäinen, minä hermostunut, ei varmaan muuta tarvitse sanoa. Penni oli sijoituskoira, joten vuonna 2011 se suuntasi Lahteen ja synnytti viisi ihanaa shetlanninlammaskoiraa, astutukset ja synnytykset sujuivat täysin ongelmitta. Kaikki meni nappiin, joten uskalsin ajatella, että ehkä parin vuoden päästä voisin astuttaa Pennin itsekin, nyt se varmasti onnistuisi.





Vaan muutin sitten  Vantaalle. Siirsin pentuetta jatkuvasti. Ei löytynyt hyviä uroksia, asumistilanne oli huono, aikaa ei ollut. Talvella kuulin, että joudun suureen leikkaukseen. Sovimme kuitenkin, että Penni astutetaan tästä juoksusta, kaikki hoituisi siskoni ja perheeni luona Oulussa. Uros löydettiin, mutta loppuen lopuksi käytimme saman talouden toista urosta, (joka oli jo valmiiksi harkittu Pennille) koska Penni ei ollut aivan samaa mieltä nuoresta uroksesta. Yhtä hyvä vaihtoehto oli toinenkin uros, hienoja luustotuloksia jälkeläisillä ja luonne hieno.

Astutus sujui todella hienosti ja alussa Pennin vatsa kasvoi, mutta tiineyden loppuajasta olimme huomaavinamme, että vatsan kasvu olisi hidastunut. Ei ajateltu asiaa tarkemmin.

Samaan aikaan kasvattimme Taika odotti pentuja. Neljää ihanaa shelttiä, Taikalandian ensimmäistä pentuetta. Eräänä päivänä kuulin musertavia uutisia; kaikki Taikan pennut olivat syntyneet kuolleena, yksi keisarinleikattu. Järkevänä ihmisenä Katja lähetti yhden pennun Eviraan tutkittavaksi, miten vielä hetki aikaisemmin tiitterästi vatsassa liikkuvat pennut kuolivatkin aivan yllättäen?



En tiedä miksi, mutta jokin sisälläni sai aikaan huolen. Ajattelin Penniä. Ne olivat Taikan kanssa useamman päivän samassa tilassa, entä jos Penni tartutti Taikalle jonkun taudin? Tai toisinpäin? Työnsin ajatukset syrjään, kunnes siskoni soitti minulle eräs päivä ja kertoi, että Penni petailee ja läähättelee todella paljon. Vuorokausia tässä vaiheessa oli ehkä 53 tai 54. Otin lennon Ouluun seuraavaksi päiväksi ja suuntasimme tiineysrtgkuviin. Katsoin Pennin rtgkuvaa ja en nähnyt juurikaan mitään. Sitten eläinlääkäri kertoi, että rangat ovat hieman hailakoita kuvassa, oletettavasti Pennillä oli ulostetta edessä sen verran paljon, että pentuja ei näkynyt juurikaan. Sen jälkeen eläinlääkäri tutki Pennin ja huomasi, että emättimestä tulee vihreää vuotoa. Sanoi vaan, että teillä varmaan synnytelläänkin ensi yönä. Lähdimme kotiin valmistautumaan. Mistään hälyttävästä eläinlääkäri ei meille sanonut.

Ei tapahtunut mitään. Tunnit kuluivat hitaasti ja piinaavasti. Soitin eläinlääkäriin seuraavana päivänä, että ei täällä mitään tapahdu. Lähdettiin käymään asemalla uudestaan ja Pennistä otettiin ultraääni, kurkattiin onko pennuilla kaikki hyvin. Kaksi sykettä löytyi stetareilla "all good" sanoi eläinlääkäri "odotelkaa rauhassa!". Katsoin koiraani ja tiesin, että kaikki ei ole hyvin. Pennin silmistä näki kaiken. Se oli kipeä. Eläinlääkäri ei tuntunut minua uskovan. mutta lupasi soittaa minulle seuraavana päivänä. että onko mitään tapahtunut.


Soitto tuli, kerroin, että kaikki on samanlailla kuin aikaisemmin. Edelleen eläinlääkäri sanoi, että odotellaan rauhassa, varmasti kaikki on hyvin, jos koiralla ei ole polttoja. Tällöin vihertävää vuotoa oli valunut jo kolme päivää. Uskoin eläinlääkäriä. Tyhmä minä. Miksi uskoin ja luotin?

Yöllä Penni läähätti paljon ja näytti todella kipeältä. Soitin eläinlääkäriin heti sen avauduttua ja hoitaja sanoi minulle puhelimessa "seuraava vapaa aika on klo 17 n. 15min aika, tulkaa silloin". Olin tässä vaiheessa korostanut, että hätä meillä on jo suuri, koira näyttää kipeältä. "Millä tavalla näyttää kipeältä", sain vain vastaukseksi, mutta minua ei uskottu, koska koiralla kantoi jalat kuitenkin vielä. Soitin varmasti kaikki yksityiset Oulun asemat läpi, mutta missään meitä ei suostuttu ottamaan vastaan. Sitten päätimme lähteä päivystykseen, jonne meidät otettiin heti hätätapauksena sisään.


Ei mitään pentujen sydämen sykkeitä, edes koko pentuja ei tuntunut löytyvän ultralla. Nieleskelin kyyneleitä, en pentujen takia, vaan pelkäsin niin kovasti, että Penni ei selviä. Se taisteli kivusta huolimatta niin kovasti ja oli niin rauhallinen. Eläinlääkäri kertoi meille, että Penni on vietävä heti hätäsektioon. Hän kysyi minulta, että otetaanko kohtua pois. Sanoin, että otetaan, jos kohtu ei ole kunnossa. Eläinlääkäri lupasi tulla kertomaan meille heti, että selvisikö kumpikaan pennuista ja miten leikkaus etenee.

Minuutit tuntui tunneilta, itkulta ei vältytty. En ole varmaan koskaan tuntenut oloani, niin hirveän onnettomaksi. Syytin itseäni. Miksi uskoin ensimmäistä eläinlääkäriä? Pelkäsin, että Penni kuolee. En olisi koskaan antanut itselleni anteeksi.

Ikuisuuden päästä hoitaja tuli kertomaan, että pennut ovat kuolleet. Sivuutin koko aiheen kokonaan ja huudahdin vain, että onko Penni kunnossa. Penni voi kuulemma hyvin, mutta kohtua ei voitu pelastaa. Koska pennut olivat jo ajat sitten yrittäneet syntyä, niin kohtu oli täyttynyt mädästä ja sitä ei voitu pelastaa. Jos eläinlääkäri olisi jättänyt kohdun, niin olisimme tulleet kuulemma 1-2 päivän päästä uudestaan kiireellä kohdunpoistoon.


Taikan kuolleesta pennusta oli tullut jo vastaus Evirasta. Se oli kuollut koirien herpesvirukseen. Näin kävi myös Pennin pennuille. Olen kuullut useita vastaväitteitä siitä, että en voi tietää pentujen kuolleen herpekseen, koska en lähettänyt kuollutta pentue Eviraan. En lähettänytkään. En musertuneena, itkuisena ja täysin hajalla voinut ajatella mitään muuta kuin Penniä, joka yritti niin kovasti pystyyn kivuista huolimatta. En kuulemma voi olla 100% varma pentujen kuoleman syystä. Ehkä en voikaan, mutta onneksi eläinlääkärin arvio pentujen kuolemasta (kerrottuamme myös kasvattimme tapauksesta, joka oli samassa tilassa kuin Penni) tukee ajatuksiani. Ajatuksiamme. En ole ehkä tarpeeksi hyvä kasvattaja, koska en siinä tilassa voinut ajatella "nenääni" pidemmälle, vaan enkelipennut päätyivät lepäämään jonnekin muualle kuin Eviran pöydälle. Eläinlääkärin mukaan pennut olivat jo "niin hajonneita", että niitä oli todella vaikea tutkia.

Tästä kaikesta on aikaa kohta 1,5 vuotta. En ole vihainen hoitovirheen/arviointivirheen tehneelle ensimmäiselle eläinlääkärille, vaikka tulenkatkuisen sähköpostiviestin hänelle lähetinkin. Olen ehkä hieman katkera. En saa koskaan Astanjan-kennelnimen alle Pennin pentuetta. Se musertaa minut edelleenkin tänä päivänä. Onneksi tieto siitä, että Pennillä on maailmassa neljä kaunista ja tervettä pentua jollain toisella kennelnimellä saa minut kuitenkin iloiseksi. Katkeruus katoaa aina välillä hetkeksi.


Mutta pääasiassa olen maailman onnekkain ja onnellisin ihminen siitä, että tämä ihana sininen unelmieni merle nukkuu tälläkin hetkellä jalkojeni päällä ja välillä nostaa päänsä katsoakseen onko mammalla kaikki hyvin, kun nyyhkytän tätä kirjoitusta kirjoittaessani kuin viimeistä päivää. Muistot sattuu. Kaikesta vaikeasta kuitenkin oppii. En ole enää niin sinisilmäinen kuin ennen. Luotan enemmän omiin vaistoihini. Menen ehkä jopa joidenkin mielestä turhankin herkästä eläinlääkäriin nykyään, en usko yhden mielipidettä, vaan kysyn mielipiteitä muiltakin. En aio olla tyhmä.

Minua pidetään usein kärkkäänä ja vaikeana ihmisenä koira-asioissa. Puolustan koiriani, uskon mielipiteeseeni, mutta en sulkeudu mielipiteeni kanssa, haluan jakaa sen muillekin ja oppia lisää. Jos ja kun kasvatan seuraavan pentueeni, niin olen viisastunut.

Minulla on hienoja shelttejä kotonani. Minulla on tällä hetkellä kuitenkin vain yksi narttu, johon voin laskea kasvattajaurani jatkon. Ehkei kauaa, mutta kuitenkin yksi aikuinen tutkittu narttu. Joka ei sekään ole priimaa. Sekin musersi minut hetkeksi, muistan kennelliiton lausunnon nähdessäni itkeneeni niin paljon. Mutta kuten sanoin, en enää luota vain yhden ihmisen mielipiteeseen, vaan kuvautin Hellin uudestaan. Ja kuten vaistoni kertoikin, asiat eivät olletkaan ollenkaan huonosti. Pystyin huhtikuun uusintakuvauksen jälkeen jälleen ajattelemaan hetken kuin oikea kasvattaja.

Sitä ennen koin koko talven epätoivon hetkiä. Olin jo heittämässä hanskat tiskiin ja lopettamassa koko paskasta haaveilun. Minusta ei tule koskaan kasvattajaa. Annan kennelnimen kokonaan siskoni haltuun, joka kannusti minua ja lohdutti. Koirassani oli kuulemma paljon hyvää. Olin varma, että joku pirun korkeampi voima ei halua, että onnistun. Voima haluaa, että en ota koskaan enää shelttiä, saatika koiraa.



Edelleen mietin mielessäni, että miksi tämän pitää olla niin helvetin vaikeaa? Miksei voi olla helppoa? Tuleeko paskaa tasaisena ryöppynä, vai kasaantuuko sitä vain hetken elämässä päälleni, kunnes kirkastuu jälleen hetkeksi? Tänään uskallan kirjoittaa, että ehkä onneni on kääntymässä? Tämä viikkon on oltava taas hyvä viikko. Viime viikollakin saimme mahtavia uutisia harrastusuraa koskien. Tämä viikko ON hyvä. Minusta TULEE kasvattaja. Minä HERÄÄN uudelleen.

Haluan osoittaa sympatiat teille kaikille  muillekin, jotka kamppailette asian kanssa. Tiedän, että minä en todellakaan ole ainoa, jolla on ollut vaikeaa. Tietääköhän tavalliset koiranomistajat kuinka paljon kamppailemme hirveiden tunteiden kanssa? Kuinka paljon itkemme omista menetetyistä enkelipennuista? Kuinka myötäelämme muiden kasvattajien suruissa ja iloissa? Kuinka silmät kostuvat hienoista näyttelytuloksista tai kuinka purskahdamme itkuun kuulessamme hirveitä uutisia?

En ole kasvattaja. Toivon, että joku päivä olen vielä uudestaan sellainen.  Toivon, että en koe enää vastaavia vaikeuksia, mutta nahkani on paksumpi kuin koskaan. Kestän enemmän. Kestäkää tekin, jotka olette kokeneet hirveitä asioita. Yhdessä me nousemme.


Ilman rakasta avomiestäni, kasvattajakaveriani (eli siskoani) perhettäni ja ystäviäni en olisi tässä vaiheessa elämääni. En olisi hyväksynyt edellä kirjoitettuja tosiasioita. Te olette minun tukipilareita, tukeni ja turvani. Teidän ansiosta rämmin paksummankin suon läpi. Kiitos. Olette niin tärkeitä.

"Luvanneet on rakastaa,
he täällä toinen toistaan,
vaikka polku pimeyteen,
joskus kuljettaa,
silti vielä loistaa usko tiehen yhteiseen..

Riittäisikö täällä
pettävällä jäällä,
yksi jonka kanssa, ei yksinäinen oo
riittääkö se täällä, pettävällä jäällä?
"



keskiviikko 20. elokuuta 2014

Paikalla!

Kiireinen kevät ja kesä... Niinhän ne aina sanoo, kun on jäänyt taas koko blogi unholaan pidemmäksi toviksi. En tiedä voinko syyttää kiirettä, ehkä jonkin verran. Yritän ryhdistäytyä, sillä shelttiprinsessat ansaitsevat virtuaalimaailman huomion ja minä ansaitsen pari läppäisyä poskelle lukijoiltamme, että herään. Olin rehellisesti sanottuna unohtanut koko blogin. Vasta ystävien huutelut siitä, että en ole kirjoitellut kuukausiin mitään sai minut heräämään. No tässä sitä sitten tulee, tuutin täydeltä asiaa! Paljon on tapahtunut tässä päivityskatkon ajassa.

Palataan takaisin kevääseen. Treenasimme agilityä Hellin kanssa aina toukokuuhun asti, kunnes ryhmämme päättyi ja en ilmoittanut Hellusta mihinkään tietystä syystä. Palataan siihen kohta. Kävimme kuitenkin toukokuussa Hellin kanssa vuoden ensimmäisessä (ja Hellin vuoden viimeisessä) näyttelyssä Riihimäellä. Tuloksena NUO ERI2. SA jäi pois, koska Hellillä on vielä turhan tarmokas ote kehässä häntänsä kanssa. Toisaalta ymmärrän, mutta miten tuollaisen sähikäisen intoa voi hallita näyttelykehässä? En haluaisi mennä siihen hännän piiskaamiseen/kiroiluun ja uhkailuun siitä, että teen hännästä mustan kaulaliinan, jos se ei pidä sitä kauniisti. Helli ei sinällään nosta häntää paljon, se on yleensä selän jatkeena, mutta hänyli tuppaa heilumaan sen verran kovasti, että onhan se aikamoinen näky ;). Mutta mieluummin iloinen koiruli kuin arka perässä hiihtäjä. Ainakin minun puolestani. Lupaamme agitykin kanssa ryhdistäytyä näyttelyiden kanssa, kun turkki (joka muuten ensimmäistä kertaa Hellin elämässä irtoaa!) tulee takaisin.


Narttumainen. Pitkä kuono. Ihana ulkolinja. Erinomaisessa kunnossa. Vahva luusto. Erinomainen liikkeiden ulottuvuus ja draivi.

Syy taukoon oli nimittäin mustilaisen juoksut. Ja koska Helli on sijoituksessa, niin juoksut tarkoittivat pienen pieniä shelttivaaveja, ainakin toivottavasti. Niinpä Helli lähti kasvattajalleen ja sieltä Hämeenlinnan porukka suuntasi kohti Ruotsia komean merlen luokse. Tämä komistus astui Heppusen onnistuneesti kaksi kertaa ja sain Hellin odotusajaksi itselleni. Ette arvaakaan kuinka monta kertaa päivittelin ja ihmettelin sitä, että kuka on vaihtanut minun Hullu-Hellin johonkin toiseen koiraan? Käytös oli nimittäin rauhallista, jopa pelottavan seesteistä. KOKO odotusajan. Yleensä kaikesta innostuva Helli oli nyt niin AIKUINEN ja kuuliainen. Oikeastaan todella hyvä asia, sillä odotusaika sujui erinomaisesti. Pahoinvointia oli yhdessä vaiheessa todella paljon ja oksennus oli herkässä, mutta sekin meni onneksi ohi. Koko odotusajan Helli söi kuin jellona, ennen nirsolle raakaruokailijalle ei maistunut kuin tietyt ruuat, mutta nyt se olisi syönyt vaikka pieniä kiviä, jos niissä olisi ollut jokin herkullinen kastike päällä.

Odotusaika meni nopeasti ja niinpä eräs sunnuntai äidin oma silmäterä suuntasi kohti Parolaa kasvattajansa luokse. Eikä siinä mennytkään kuin reilu viikko, niin pennut ulostautuivat maailmaan. Ja tässäkin on oma tarinansa, sillä Helli ei kyllä merkilläkään näyttänyt synnyttävänsä pentuja. Lämpöjä mitattiin ahkerasti, mutta ne eivät menneet alle 37 eikä nousukaan ollut huomattava. Yöllä Heppunen oli hypännyt sängystä alas tyynen rauhallisesti ja synnyttänyt kolme pentua täysin peräkkäin! Ja aivan rauhassa! Pennihän teki aikanaan saman tempun, kasvattajan ollessa töissä, Penni oli tuonut maailmaan viisi pientä shetlantilaista. Ja molempien käytös on ollut ennen synnytystä tyynen rauhallinen. Meillä Sofi synnytti pentuja vuorokauden ja sitä ei kyllä voinut olla huomaamatta. Niin ne on erilaisia!

Merle (n) ja trikki (n)

Maailmaan syntyi kolme plussapalloa; yksi tricolour narttu, yksi merle narttu ja yksi merle uros! Ja olihan niitä mentävä katsomaan heti, kun tilanne oli rauhoittunut.

Merle (u)

Ihastuttavia pieniä! Pennut syntyivät siis tasan kuukausi Hellin oman 2v syntymäpäivän jälkeen, eli 4.8.2014. Pallerot ovat nyt n. 2,5 viikkoa vanhoja ja kun kävimme niitä sunnuntaina jälleen ihastelemassa, niin iso tyttö (eli merle narttu) oli aukaissut ja silmänsä. Voisin uskoa jo, että myös muut ovat ne jo aukaisseet tai aukaisevat lähipäivinä :).

Hypätään pentusista näyttelymaailmaan vielä hetkeksi. Nimittäin minä hullu olin ilmoittanut Penni kahdeksan kuukauden tauon jälkeen World Winneriin! Hah! Tuomarina oli herra, jolle en koskaan ollutkaan menossa, mutta jälleen meikäläinen puhuttiin yli ja ympäri ja 85€ meni taivahan tuuliin (ja joo, en edes ehtinyt siihen halvempaan ilmoon....). Tuomarina toimi Grandgables shelttikasvattajana tuttu Guy Jeavons Kanadasta. Oletuksena siis se, että tulemme Pennosen kanssa EH:n kera kehästä ulos. Ja eipä mitään, tämä tuomari yllätti minut ihan kokonaan! Hän nimittäin tykkäsikin ihan enkkulinjaisista shelteistä! Jotenkin kuitenkin minulla oli tunne, että nyt se valioluokan ensimmäinen EH napsahtaa, mutta eipä mittään kuule! Meille vilautettiin ERInomaista! En sanoisi, että hra Jeavonsia kovinkaan tiukaksi tuomariksi, mutta kyllä siellä valioluokassa heilahti jopa H-lappu. Mielestäni on hyvä, että tuomarit eivät välittömästi oleta kaikkien valioiden olevan hyviä, koska näinhän ei aina ole. Olimme siis kovin tyytyväisiä tulokseen ja ilmeeni oli varmaan näkemisen arvoinen, kun meidät poimittiin jatkoon. Siinä me sitten seistiin muiden kauniiden valioiden kanssa ja tuomari sijoitteli meitä järjestykseen. Emme sijoittuneet neljän parhaan joukkoon, mutta se ei todellakaan ollut oletus. Olin erittäin iloinen jatkopaikasta, koska valioluokassa koiria oli reilu kaksikymmentä kipaletta. Arvostelu lisätään Pennin sivuille, koska tähän hätään en sitä tietenkään löydä ;).



Viikko MV:stä suuntasimme kohti shelttien erikoisnäyttelyä. Matkassa junioreihin suuntaava Hormooni-Hullu (eli Urho), valioluokkaan tepasteleva Penni ja mummojen kanssa hauskaa pitämään Sofi. Matkaseuraksemme saimme Petran, joka oli ilmoittanut ihanan Medya-neidin junioreihin. Meidän Inga ja Petran Taika sai tulla pitämään jöötä näyttelytelttaamme ja hoitamaan maskottien virkaa. Paikalla olimme hyvissä ajoin, mutta järkytykseksi näyttelypaikka oli aivan kaameassa kunnossa!  Nurmikko oli aivan liian pitkä (ja märkä) ja maa oli todella möykkyinen ja epämukava. Kauhistelin jo ääneen sitä, että meidän valiohan ei tuolla nurmella liiku, eikä se alkuun liikkunutkaan, koska märkä nurmikko on meidän Pennin ehdottomalla NO-NO-listalla. Onneksi päivän mittaan nurmikko kuitenkin kuivui!

Pienen Urhon kanssa suuntasimme sitten urosten pelleluokkaan, eli junioreihin. Ainakin Urho onnistui siitä sellaisen tekemään, sillä se oli hoksannut näyttelypaikalla olevansa UROS ja alkoi uhittelemaan kaikille muille uroksille karvat pystyssä. Leirimme lähellä oli juoksuisia narttuja, joten tarkkanenäinen nuori uros ei tietenkään voi olla asiaa huomaamatta. Pöytää lukuunottamatta esiintyminen oli kuitenkin ihan kohtuullista, Urho jostain syystä inhoaa pallien kokeilua, joten se on meille vielä suuri haaste. Kun takapäästä kokeillaan onko timantit paikallaan, niin Urho hyppäisi mielellään pöydältä alas, vaikka noin muuten miellän sen ihan rohkeaksi sheltiäiseksi. Noh, tuomarikin tajusi valuvasta kuolasta ja pälyilevästä käytöksestä, että meidän Nuuttinen on varmaan bongannut pari narttua näyttelypaikalta ;). Tuloksena Urholle EH mukavalla arvostelulla:

Kuva: Sirpa Saari

Erittäin urosmainen pää ikäisekseen. Suloiset silmät. Kaunis, hyvin rikkoutunut sininen väri. Kaunis muoto, mutta toivoisin parempia etu- ja takakulmauksia, mikä parantaisi liikettä.

Seuraavaksi kävin handlerihommissa viereisen teltan Whirling's-tallissa. Sain esitettäväkseni aivan ihanan Muska-neidin, joka osottautui oikeaksi showgirliksi! Muskan kanssa yhteistyö sujui hienosti ja tuloksena ERI! Tämän neitokaisen esitän kyllä mielelläni uudestaan, mikäli sille on tarvetta :).

Valioluokassa oli yllättävän vähän sheltiäisiä. Penni esiintyi aivan loistavalla asenteella kehässä ja pitkä nurmikko ei ollut ollenkaan niin paska kuin aamulla. Valitettavasti kuvia katsoessani on todettava, että meidän Pennin jalat eivät näy melkein missään kuvissa. Pennillä on myös todella pitkä ja vetävä askel, mutta jopa meidän super-liikkuja laukkasi pari askelta kehässä, koska liikkuminen oli joissain kohdissa aika mahdotonta. Myöskin ensimmäistä kertaa ikuisuuteen minä jouduin kävelemään neidin kanssa kehässä! Tuloksena hienosti kuitenkin VAL ERI2 SA (PN5):


Kauniin tasapainoinen. Hyvin rakentunut. Miellyttävä pää. Toivoisin parempaa silmien muotoa. Ihanat liikkeet.

Sofia-neiti nappasi veteraaneista EH:n, tuomarin ajatellessa neitiä suureksi. Sofilla on säkää 36cm, mutta kieltämättä karvanlähtö sai jalat näyttämään pidemmiltä kuin yleensä. Soppa-neiti esiintyi oikein reippaasti kehässä:

Hyvä ulkolinja. Toivoisin parempia kulmauksia eteen ja taakse. Hienostunut pää. Hienot korvat. Toivoisin pienempää kokoa. Hyvät liikkeet.

Pyörähdin vielä Silimen kasvattajaryhmässä Pennin kanssa ja esitin Röllin jälkeläisryhmässä Skip-nimisen merlen, joka lukeutui myös erittäin helpoksi handlattavaksi :).

Seuraavaksi meillä on suuntana Pennin kanssa Tervakoski kv 30.8. Peppana saa mennä sinne keimailemaan Espanjalaiselle tuomarille ;). Sitten onkin kalenteri taas tyhjää täynnä...

Laitetaan loppuun vielä pentusaastetta (anteeksi pentukuumeiset!). Kävimme tosiaan sunnuntaina katsomassa Heppusen pentuja ja eilen Ellan luona kurkkimassa Whirling's-lapsukaisia. Sanotaanko, että minua ei kannattaisi päästää näiden ihanien pikkumassujen luokse, sillä ottaisin ne aivan mielelläni taskuun ja veisin kotiin ;).

Whirling's pentuja:






Hellin pennut:




Tämän ällösöpöilyn myötä päätän blogitekstin pentujen tuoksuisiin tunnelmiin! Palaamme viimeistään reilu viikon päästä Tervakosken jälkeen!

Terveisin
Anni, Penni, Helli (Hämeenlinnasta) ja hoidossa oleva Mansikka-Manta (Heppusen äiti).





perjantai 7. helmikuuta 2014

Etsitään parempaa kotia!

... Ei sheltinretkuille vaan muutamille tavaroille :). Aina tasaisin väliajoin käyn läpi koirakaapin. Olen pyrkinyt pitämään tavaroiden määrän vähäisenä (siinä onnistumatta). En kuitenkaan tykkää, että kamat lojuvat kaapissa käyttämättöminä, joten olen kokenut hyväksi tavaksi kaupata tavaroita eteenpäin. Näin minä säästän kaappitilaa ja joku toinen koiruus ja omistaja tulevat iloisiksi.

Tuotteet sijaitsevat Vantaalla. Pienempiä tuotteita voin postittaa, mutta isommissa tavaroissa onnistuu ainoastaan nouto. Myös koiratapahtumiin voin tavaroita kiikuttaa, mikäli näyttelyt/kisat osuvat kohdalleen.

Hinnat eivät sisällä postikuluja!


KORIPETI (72x53cm) SISÄLTÄÄ PATJAN, 30e
Ollut hyvin vähällä nukkumisella. Vaikka itse rakastan tätä sisustuksellisesti, niin prinsessat eivät niinkään paljon. OVH suurinpiirtein 70-80e.


KOIRAN TYYNY (67x60cm), 10e
Tällä ei liene ole koskaan nukuttu :D. Lattialla kuitenkin on ollut tarjolla, mutta ei kelvannut. Myydään pestynä.


MUSTA PETI (53x55cm), 8e
MYYTY
Vähäisesti nukuttu tämäkin. Hieman karvaa, mutta putsataan teippiharjalla pois. Pesty kerran.



KARLIE NAHKAINEN STRASSIPANTA 35cm, 8e
Pari kertaa ollut käytössä pennulla. OVH 21,90e.


VALKOINEN NAHKAPANTA 38,5cm, 8e
Ollut käytössä jonkin aikaa. Nahkaa huollettu. OVH oli hieman kalliimpi (n. 60-70e). Yksi strassi lähtenyt irti, mutta luultavammin liimaan siihen uuden itse tilalle :). Oikein näppärä ja kaunis panta, meillä ei vaan oikeen tuu käytettyä kuin puolikurkkareita.


FEEL PUOLIKIRISTÄVÄ NAHKAPANTA 30-40cm 10e
Valitettavasti liian iso meidän tytöille. Käytetty siis hyvin vähän. Tuotteen OVH n. 30e. Nahkaa huollettu.

JYRY-VALJAAT KOKO 2 (vastaa Hurtan kokoa 60), 5e.
MYYTY
Ostettu vuonna 2009, mutta jäänyt todella vähäiselle käytölle. Tarranauhoissa hieman karvaa, mutta tarra pysyy silti kiinni. Pehmeää materiaalia. 


KURGO TURVAVYÖVALJAAT S (5-12kg) 10e
VARATTU
Käytetty pari kertaa. Ei tarvita enää, kun koirat hengailee automatkat häkissä :). OVH 25,90e.


HURTTA LIMITED EDITION Y-VALJAAT KOKO 60, 10e.
VARATTU
Jäänyt vähäiselle käytölle, kun rouva Pee ei suostu näitä erityisesti käyttämään. Olisiko ollut kahdella lenkillä päällä eli aivan uudet :). OVH 26,90e.

Mikäli kiinnostuit tuotteesta, ota yhteyttä joko sähköpostitse (astanjan(at)gmail.com) tai facebookissa yksityisviestitse (tai kommentoimalla viestiin, jossa kirpparia mainostetaan).









torstai 30. tammikuuta 2014

mmmmmmaukasta

Kahden sheltin ruokinta voi olla suoranaista rakettitiedettä. Kun luulet löytäneesi juuri oikean tavan ruokkia koirasi, keksitkin jotakin parempaa. Näin kävi minulle.

Olin aina kiinnostunut raakaruokinnasta. En kokenut kuitenkaan osaavani ruokkia koiriani tarpeeksi monipuolisesti pelkällä raakaruualla, joten pysyimme koirieni kanssa hyvin pitkään 50/50 ruokinnalla eli nappulaa aamuisin, raakaa iltaisin. Kaikki muuttui kuitenkin Pennin sterkkaamisen jälkeen. Pian leikkauksen jälkeen huomasin Pennin "pöhöttyvän" aamuruuan jälkeen. Ylipainoa ei tytöllä ollut ollenkaan, mutta ulkoinen habitus kertoi jotain muuta. En aluksi kiinnittänyt asiaan huomiota juuri ollenkaan, kunnes avomieheni sanoi Pennin näyttävän hassun muotoiselta. Tutkailin asiaa tarkemmin usean päivän ajan ja totesin, että kyllä, ruuan jälkeen Penni turposi vatsasta todella paljon. Nappula meillä oli laadukasta, mahdollisimman lähellä raakaruokaa.


 
En katsellut asiaa tämän jälkeen kovinkaan pitkään, päätin lopettaa nappulan syöttämisen Pennille juuri siihen paikkaan. Pakastimesta löytyi onnekseni aika paljon varastooni ostamia Maukas-pötköjä, sekä Natures:menun raakaruokasekoituksia. Ruokintaan siirtyminen vaati minulta vain henkisen keskustelun itseni kanssa ja tsemppaamisen "kyllä sä siihen pystyt". Ja miksen pystyisi? Vietin tunteja netissä tutkiskellen raakaruokinnan ihmeellistä maailmaa. Päätäni särki kaikesta tästä opiskelusta.

Aluksi noudatin vähän turhankin kirjaimellisesti joidenkin nettisivujen ohjeistuksia. Huomasin, että luun suhde oli meillä liian suuri Pennille ja sain herätä yöllä ihanaan sonnan tuoksuun, kun luu oli tullut täysin läpi koirasta ja se ei ollut jaksanut pidättää kakkaa aamuun asti. Pienensin luun määrää hieman ja jätin sian luut toistaiseksi kokonaan pois.


 
Meidän raakaruokinta koostuu aikalailla broilerista, siasta, naudasta, lohesta, porosta ja lampaasta. Tosin poro on nirsoilijoille hieman liian voimakasta toistaiseksi, mutta sitkeänä sissinä aion tuupata sitä ruokakuppiin vielä useita kertoja ;).

Sisäelintä annan kerran viikossa, joko sian tai broilerin sisäelinseosta. (Helli sanoo tähän väliin, että sian sisäelinseos on ihan pskan makuista, pidä tunkkis nainen!)

Pennin kanssa ruokinta sujui erinomaisesti ja päätin kokeilla 100% raakaruokintaa myös Helliin. Huomasin, että Hellillä rähmi silmät aina, kun syötin sille nappulaa. Lisäksi Helli oli kovin hoikassa kunnossa, vaikka se sai tuplasti enemmän ruokaa kuin Pennonen. Noh, tarviiko minun edes sanoa, että raakaruokintaan siirtymisen jälkeen silmät eivät ole rähmineet enää ollenkaan! Heppunen pysyy myös paljon paremmassa lihassa.

Raakaruokinnan aloittamisen jälkeen olen huomannut koirissani seuraavanlaisia muutoksia:
  • Pöhötys on häipynyt kokonaan Penniltä!
  • Helliin jää jotain, se ei ole enää niin laiha rimpula.
  • Hampaat ovat erinomaisessa kunnossa, niissä ei ole hammaskiveä ollenkaan.
  • Turkki on hyvässä kunnossa, kiiltävä ja hyvän laatuinen.
  • Silmät eivät rähmi ollenkaan.
  • Koiran jaksaminen on ihan omaa luokkaansa, lenkilllä on enemmän energiaa kuin ennen.
  • Painon hallinta on helpompaa.
  • Ihmiset kehuvat kuinka hyvässä kunnossa koirani ovatkaan, jopa eläinlääkäristä lähtien!
... ja mitähän muuta vielä :).

Lyhyesti: olen erittäin tyytyväinen itse ja koirilla ei myöskään näyttäisi olevan valittamista. Nirppiksillekin maistuu ruoka ja mamma on tyytyväinen voidessaan vaikuttaa koiriensa ruokintaan itse näinkin paljon.

En sano, että kaikille sopii raakaruokinta ja enkä myöskään pakota ketään kokeilemaan. Markkinoilta löytyy myös erinomaisia nappulamerkkejä, mutta itse halusin kokeilla raakaruokintaa monien kuulemieni positiivisten kokemusten jälkeen!

No sanotaan nyt joku miinuspuolikin. Ei ole kiva sulattaa vahingossa kokonaista pötköä koirille sian sisäelinseosta ja halkaista sitä mömmöä veitsellä. Saat varmasti sisäelimet vähintäänkin naamaasi ja avomiehesi kuulee sinun huutavan paniikissa ja juoksevan ympäri asuntoa kaikennäköisten elinten kuorruttamana. Note to self: älä sulata koko pötköä, äläkä varsinkaan sisäelimiä.

 
Hellin mainoslause olisi liene; syö sinäkin raakaa, niin opit lentämään :D.
 
Oikein maukasta kuluvaa talvea teille. Me jo odotellaan kevättä ja ilmojen lämpenemistä innolla. Saapa nähdä miten käy. Sitä ennen käymme kuitenkin vielä jäälenkillä (mikä on talven ehdoton kohokohta) ja ennen kesän uinteja pyörähdämme koirauimalassa polskuttelemassa. Hellillä taitaa olla hieman ikävä uimista ja minustakin on ihana katsoa, kun se nauttii :).
 
Lauantaina käydään silmätarkissa, agility jatkuu samalla painolla vielä seuraavan kuukauden. Keväällä ainakin Penni saa käydä mutkan misseilemässä, vaikka eihän se täältä enää mitään tarvitse. Käydään nyt kuitenkin fiilistelemässä!

tiistai 17. joulukuuta 2013

Tätä minä tarvitsin. Tunnelmia messarista


Taikan ja Iinan ja Pennin oikealla oleva kuva Sirpa Saari.

Huh! Messariviikonloppu oli täynnä tohinaa (+väsymystä), mutta ennen kaikkea hyvää seuraa, naurua ja onnenkyyneleitä.

Perjantain skippasimme kokonaan välistä, mikä oli hyvä päätös. Kolme näyttelypäivää olisi ollut meille kolmelle naiselle ihan liikaa. Siispä töiden jälkeen suuntasin kohti Tikkurilan juna-asemaa hakemaan ihanat hehkeät naiset volkkarin kyytiin suuntana Vantaan residenssi ;). Saimme viikonlopuksi vieraaksemme oikein spesiaalitytöt Katjan ja kasvattimme Taikan (FI AVA Astanjan Magicgirl). Toiset spesiaalit olivat jo residenssissämme tutut Iina ja sheltit Urho ja Inga. Eihän siitä aikaisesta nukkumisesta mitään tullut, kun naurua piisasi yömyöhään asti ;).

Lauantaina shelttikehällä riitti tohinaa. Olimme ilmoittaneet kaksi shelttiä rouva Heikkinen-Lehkoselle. Vitsailin hieman Pennin neljän vuoden takaisen tuloksen uusiutumisesta, mutta viimeistään silloin kun näin listan valioluokan nartuista olin vetänyt haaveet vessasta alas. Taso oli erittäin kova ja luettelo oli täynnä hienoja shetlantilaisia.

Ensimmäisenä porukastamme kehään tepasteli Taika, mikä esiintyi oikein reippaasti 1,5 vuoden tauon jälkeen. Rouva tuomari tykkäsi agilitytykistämme ja kehäsihteeri heilauttikin Taikalle punaista lappua. Kilpailuluokassa neiti Taika oli hienosti AVK2 kera SA:n! Messarista siis plakkariin oikein upea tulos, mistä saamme olla iloisia (taisi joku vähän kehän reunalla tirauttaakkin ;)).

Valioluokka oli täynnä upeita narttuja, joten kun Pennin kohdalla heilahti punainen lappu, niin oli odotukset ylitetty. Kilpailuluokasta pääsimme pois aika nopeasti, mikä oli ihan arvattavissa. Kuten minä vitsailinkin kehän jälkeen, että nainen saa muuttaa mieltään, jos tahtoo. Pennin arvostelu oli nimittäin hieman eri kaliiberia kuin muutama vuosi sitten:

Hyvät mittasuhteet ja oikea koko. Hieman kevyt kuono ja pyöreä kallo.  Isot korvat. Erinomainen ryhti ja ylälinja. Hyvä lapakulmaus ja täyteläinen eturinta. Erinomaiset takakulmaukset. Vetävä askel. Pari välihammasta puuttuu. Hyvässä karvassa. Puhdas väri.

Ihan oli kuitenkin meidän näköinen arvostelu. Penni on koira, mistä joko tykätään tai sitten ei. Lauantaina näin. Mutta olin onnellinen, kun JOKU viitsi ensimmäistä kertaa Pennin elämässä kurkata ihan kunnolla sinne suuhun. Sieltähän ne pari välihammasta on aina puuttuneet :).

Kateellisena katsottiin tyttö(nais)porukalla viereisen bernikehän kannustushuutoja ja toisten aitoa iloa menestymisestä. Siispä otettiin ihan tehtäväksemme taputtaa oikein kunnolla menestyneille koirille. Harmillisesti mukaan ei lähtenyt hirveästi porukkaa, mutta kannustus messarissa oli kuitenkin parempaa kuin koskaan ennen. Minä olin erittäin vilpittömästi iloinen muiden koirien menestyksestä, onnittelut siis kaikille tittelin napanneille, sertin saaneille ja muutenkin tuloksiinsa tyytyväisille!

Sunnuntai koitti ja sanotaanko, että sänky kello 6.30 aamulla tuntui paremmalta vaihtoehdolta kuin messukeskuksen kylmä tila. Rankka päivä vaati lauantaina veronsa, mutta urhollisesti lähdimme neljän shetlanninlammaskoiran kanssa kohti messukeskusta. Onneksi kehä oli sama kuin lauantaina, joten suunnistamiseen ei kulunut turhaa aikaa. Tuomarina täysin tuntematon (mutta kuulopuheiden mukaan tiukka) Johan Wulteputte.

Ensimmäisenä kehään iloisesti (<3) tepasteli juuri sunnuntaina 7kk täyttänyt merlepoikamme Urho. Urho esiintyi aivan ihanasti ja sanotaanko, että minä siinä kehän laidalla taisin vähän onnenkyyneleitä tirauttaa. Valitettavasti tuomarin mielestä Urhosen liikkeet olivat vielä pentumaiset (hmmm :D), mutta arvostelu oli todella hieno. Tuloksena PEK2 :).

Kaksi ihanaa :). Urho 7kk ja Iina fiilistelemässä kehällä. Kuva: Satu Tuominen
(Arvostelussa valitettavasti pari epäselvää kohtaa, laitan sen heti, kun saan ne selville.)

Uroksissa näkyi tuttu ihana Pennin Chili-poika. Chili oli hienosti AVO ERI1 SA VA-SERT. Petri esitti sen todella hienosti ja poika todella oli edukseen kehässä. Lämmitti mieltäni oikein kovasti :).

Seuraavaksi kehään asteli meidän junnutyttö neiti Helli. Odotukset eivät olleet todellakaan kovin korkeat, Hellillä oli jälleen vaihde kuusi silmässä ja vauhtia riitti. Onneksi sentään yksilöarvostelussa muisti neitonen hengähtää, mutta anteeni pojotti vähän ylempänä kuin olisin toivonut ;). Noh, tulisielu ja agilitykoira, minkäs sille mahtaa. Yllätyksekseni tiukalta sedältä heilahti punainen lappu ja hymy valtasi handlerin kasvot. Odotukset jälleen ylitetty. Suuresta luokasta (olikohan meitä viitisentoista) Helli yllätti ja sijoittui neljänneksi. Hyvä me. Tulos siis JUN ERI4. Arvostelu oli seuraavanlainen:

Erinomainen pää. Erinomainen korvien asento ja taitos. Erinomaiset hampaat ja leuka. Hieman pyöreät silmät. Erinomaiset kulmaukset. Erinomainen ylälinja. Hieman löysyyttä olkapäissä. Erittäin  hyvä draivi.

Helli pöydällä. Kuva: Satu Tuominen
Avoimeen luokkaan porukastamme tepasteli Taika. Valitettavasti Taika oli vain erittäin hyvä (ellei täydellinen), mutta kuitenkin tulokseen olimme tyytyväisiä. Arvostelua ei valitettavasti löydy minulta, mutta muuten koira oli erinomainen paitsi turkki oli hieman liian pehmeä tarkalle turkkituomarille ja olkapäissä oli löysyyttä.

Ennen valioluokkaa olin maalannut jo komeat pirut seinille ja todennut monta kertaa, että nyt napsahtaa muuten meille EH. Valioluokan urosten arvostelua katsoessa täytyi todeta, että kyllä tämä herra uskalsi sinistä heilauttaa myös valioille. Mentiin sitten kehään ihan vaan tököttämään ilman pienintäkään jännitystä tai odotusta menestyksestä (pessimisti ei muuten pety!). Erinomaisia kauniita valiotyttöjä oli luokassa taas todella paljon.

Penni esiintyi aivan ihanasti (kuten lauantainakin) ja sain olla tyytyväinen meidän menoon. Kun ERI-lappunen vilahti olin todella iloinen jälleen. Kilpailuluokassa tajusin, että pirulainen onpas meitä karsiutunut jo melkoinen määrä pois, joten eristä sai olla jo iloinen. Kun meidät osoitettiin jatkoon olin hieman hämmästynyt. Meidät osoitettiin sitten lopulta tiukan kamppailun jälkeen kakkosiksi ja saatiin vielä menolippu pn-kehään! Aivan upeaa!

Pn-kehässä ei ollut tungosta, mutta porukkaa kuitenkin ihan mukavasti. Yhtäkkiä huomasinkin olevani top4 joukossa ja parin kierroksen jälkeen meidät osoitettiin Pennin kanssa pn2 paikalle!!! Ja silloin taisi silmäkulmassa kimaltaa kyynel. Vitsit meidän Penniä! Ensimmäisen ollessa jo kansainvälinen muotovalio vahvistuu VARA-CACIBimme ihan oikeaksi CACIBiksi! Sunnuntain tulosrimpsu on siis Pennin kohdalla VAL ERI2 SA PN2 CACIB! Ja messarista vielä. Huh, on mulla sitten nätti neiti. Tässä vielä prinsessan arvostelu:

Erinomainen pää ja korvien sijainti. Tarpeeksi taitosta (korvissa ;D). Erinomainen purenta. Erinomaiset kulmaukset, ylälinja ja rintakehän syvyys. Liikkuu hieman ahtaasti takaa. Erinomainen draivi.

Tunnelmia Voittajasta. Kuva: Satu Tuominen
 
Kyllä täytyy sanoa, että sunnuntain menestys oli meille epäonnisille ihan tarpeellinen. Vuosi on ollut enemmän tai vähemmän kauhea, mutta hyvä seura, parhaat jutut, itku, nauru ja LMAO oli aika hyvä piristysruiske ;).

Mitä minä muuta opin viikonlopusta.
Menestys maistuu, mutta muiden menestyksestä pitää iloita. Näyttelymenestys riippuu tuomarin mielipiteestä. Shetlanninlammaskoirapiireistä löytyy vielä aivan ihania ja sydämellisiä ihmisiä. Kateus ei ole näyttelyiden väärti. Kuulun agilitykentille. Kannattaa nauraa niin, että ei saa henkeä -se tekee hyvää (suosittelen). Rentoudu. Pidä kiinni omasta itsestäsi, omista mielipiteistäsi, tärkeistä ihmisistä ja ennenkaikkea ei se elämä ole niin pirun vakavaa aina! Muista huumori!

Kiitos kaikille ihanille seurasta! Katja, Iina, Mia, Jemina, Merja, Hanne, Marleena ja kaikki muutkin meitä tsempanneet ja kannustaneet <3.  Lisäksi vielä kerran suuret onnittelut menestyneille ja tuloksiinsa tyytyväisille. Messari oli täynnä UPEITA koiria!

maanantai 2. joulukuuta 2013

Hyppy, hyppy, putk... se meni jo

Teksti sisältää avautumisen rakkaasta nelijalkaisesta hurjapäästäni. Tunnemme hänet myös nimellä pikkumusta eli Helli.

Hieman yli vuosi sitten suuntasimme Hellin kanssa Malmille agilitykurssille. Tiesin käsissäni olevan oikea the agilitykoira, pieni musta sähikäinen, joka ei pienestä hätkähdellyt ja vauhtia sillä tuntui riittävän ihan liikaa muutenkin. Aloitimme agilityn Heli Kallioniemen hellässä huomassa. Jo ensimmäisellä kerralla pieni mustilainen juoksi putkeen (tajuamatta edes, että juoksi jonkun läpi) ja silloin tiesin, että tästä koirasta tulee jotain. Ihan varmasti.



Koska hurjapää oli niin hurja, että mursi varpaansa tiiliskiven kanssa marraskuun alussa/lokakuun lopussa (kuka näitä muistaa), jouduimme pitämään useamman kuukauden agilitytauon. Jälleen kevät-talvella pääsimme lempiohjaajamme Helin koulutuksiin. Vaikka ohjaaja (ylläri) oli sekaisin kuin seinäkello, niin pystyimme suorittamaan haastaviakin ratapätkiä Hellin kanssa ilman rimoja. Helli oli vauhdikas ja helposti kuumuva, mutta koin sen tässä vaiheessa vain ja ainoastaan positiivisena asiana. Sain tytön kuitenkin ohjattua haluamilleni esteille ja agilitytreeneistä lähdettiin kotiin hymyssä suin.

Olkapääleikkaukseni vuoksi Heli sai ohjata pikku-Helliä parilla kerralla treeneissä. Olin haljeta ylpeydestä, niin hienosti team H&H selvisi radoista, vaikka ohjaajana toimikin joku muu kuin oma mamma. Itseasiassa huomasin ratojen sujuvan Helin kanssa paremmin. Heli ei hapuillut vaan oli täysin määrätietoinen ja napakka Hellin kanssa. Sain oikean näpäytyksen, että miten minun oikeasti pitäisi toimia tuon koiran kanssa. Harmi, että olkapää oli tosiaan tiukassa paketissa ja valitettavasti kun agilitymme jatkui heinäkuussa, nuo opit olivat jo kerenneet unohtua ihan täysin.



Kesän agilityt menivät miten menivät. Helli oli villi ja vapaa, ainakin omasta mielestään. Tein sen kanssa pari mittavaa virhettä, mitkä näkyvät myös tämän päivän treeneissä. Olisinpa tehnyt toisin on valitettavasti ollut päällinmäisin ajatukseni viimeisen parin kuukauden ajalta. Noh, mennyt on mennyttä, tulevaisuudessa tiedän mitä en saa tehdä tuon koiran kanssa. Teimme kesän agilitykurssilla (eri ohjaajan kanssa) hieman helpompia ratoja, kuin mihin Helli ja minä olimme tottuneet. Valitettavasti päällinmäisin fiilis treeneistä lähtiessä oli tunne epäonnistumisesta. Kuuma-Kaisa saattoi tarttua silmittömästi housujeni puntteihin ja roikkua niissä tyytyväisenä kielloista huolimatta. Tässä vaiheessa aloin olemaan itse kovin epävarma ja varmistelemaan koiraani ihan liikaa. Toinen mittava virhe, mikä olisi pitänyt jättää tekemättä, ehdottomasti. Helli ei voi sietää tekemiäni virheitä, heti kun sellainen sattuu, saan kirjaimellisesti raivokkaat haukut. Vääränlainen ohjaustyylikin ärsyttää Helliä. Jonkun toisen koiran kanssa ohjaukseni menisi nappiin, mutta Hellin kanssa ei.

Nopeus. Nopeus on asia, mitä jaksan aina ihmetellä. Kääntäessäni pään sekunniksi toiseen suuntaan, on koira jo suorittanutkin yllättävän monta estettä. Sitten iskee paniikki ja sitten taas ohjataan päin helvettiä. Sen lisäksi, että olen hidas kuin kilpikonna, olen palkannut koiraani väärin. Se juoksee aina selän taakse. Kun ei tule palkkaa, niin sitten raivostuttaa. Syytän mielessäni tietenkin koiraa ensimmäisenä no kun ei se osaa, se on liian nopea häslä. Todellisuus on jotain toista. Koira tekee niin kuin sille on opetettu. Minä teen päin helvettiä. Kaikki Helin opettamat kikat on kaivettava jälleen esille aivojen syövereistä.



Syksyn agilitykurssi meni miten meni. Lähinnä jälleen alkeita opetellessa. Helli kyllä osaisi, mutta koska olen tehnyt sen kanssa liian monta virhettä, se ei tiedä tekevänsä väärin. Viimeisimmällä kerralla saimme sen suorittamaan pienen radanpätkän. Olihan siinä vääntöä ja kääntöä, mutta onnistumisen tunne oli huikea. Tiesin, että mitä alan työstämään tytön kanssa ja mitkä pienet liikkeeni pilaavat suorituksemme. Intoa täynnä odottelinkin jo seuraavia treenejä (ekaa kertaa kuukausiin!), mutta sitten ne alkoivat. Ne pirun juoksut :D. Just niin mun tuuria.

Joulukuussa suuntaamme muutamille workshopeille. Lisäksi olisi tarkoitus ottaa muutama yksityistunti Heliltä. Tammikuussa jatkuu agilitykurssi. Tavoitteena on saada minut kartalle. Koirassa, kun ei mitään vikaa oikeasti ole.